Päivä 3, osa I: Granaattilisko

30. laulavaa kuuta | 22:21 [paikallista aikaa]

Tapaamani erikoinen liskolaji, jonka nimesin toistaiseksi ”granaattiliskoksi”. Se asunee suoalueella tai sen lähettyvillä.

Takana huikea päivä! Saari on osoittautunut suorastaan maagiseksi. Antakaas kun kerron…

Heräsin aamulla yltä päältä hikisenä. Pieni telttani oli kuuma kuin sauna, ja minä paistuin sen sisällä makuupussiini kääriytyneenä kuin folioitu makkara! Varovaisuussyistä olin pystyttänyt telttani notkelmaan, josta sitä oli hyvin vaikea kauempaa havaita. Tietysti sillä hinnalla, että aamuaurinko pääsi porottamaan siihen täydellä terällä, eikä pieninkään tuulenvire eksynyt notkelman syvyyksiin…

Sekavan hetken ajan kuvittelin piileksiväni edelleen Taklimakanin aavikolla (eräs vaativimmista toimeksiannoistani, kerron tarkemmin joskus toiste), mutta kun työnsin pääni ulos teltasta ja näin eilen mainitsemieni valkoisten ”unikkojen” nuokahtelevan syysväreissä hehkuvan aluskasvillisuuden seassa, huokaisin helpotuksesta. Ei sillä, että roviossa palaminen kiehtoisi vaihtoehtona yhtään sen enempää, mutta täällä minulla on ainakin mahdollisuus säästyä moiselta ikävyydeltä. Aavikolla kuumuutta ei voi paeta minnekään.

Pikaisten aamutoimien jälkeen lähdin laskeutumaan vuoren rinnettä kohti suota, joka levittäytyy laajana nauhana lähes koko saaren poikki. Sankka sumu leijui suon yllä, ja päästyäni sen rantamille suoritin rutiininomaisten vesi- ja kasvinäytteiden ottamisen. Huomasin, että vesi on varsin lämpöistä, mistä johtunee suosta nouseva sankka sumu. Todennäköisesti vulkaaninen maaperä pitää veden kohtalaisen lämpimänä jopa talvisin.

Olin juuri pakannut näytteeni ja heittämässä säkkiä selkääni, kun kuulin takaani omituista, laahaavaa ääntä. Työnsin käden taskuuni ja käännyin hitaasti, valmiina joko pakenemaan, ampumaan tai valokuvaamaan. Päädyin viimeisimpään vaihtoehtoon, sillä silmiäni kohtasi mitä  eriskummallisin näky: sumuisesta suosta vääntäytyi esiin valtavan kokoinen lisko! Tumma suovesi valui noroina pitkin sen suomuista ihoa, ja siellä täällä pitkin selkää kasvoi kimaltavia paiseita kuin suunnattomia granaatteja! Se käänsi suippoa kuonoaan ja kallisti päätään, päätyen tuijottamaan minua yhdellä pikimustalla silmällään. Seisoin paikoilleni jähmettyneenä. Vain kamerakäteni liikkui hitaasti, ja sain napattua otuksesta jonkinmoisen kuvan. Pian lisko sai minusta tarpeekseen, käänsi päätään ja lähti verkkaisesti laahustamaan pitkin suon reunustaa.

Mieleni teki kovasti hiipiä olennon perään ja ottaa selvää missä se asusti, ja oliko niitä saarella paljonkin. Ja ennen kaikkea: mitä maailmassa sen selässä oikein kasvoi! Valitettavasti minun oli pakko jättää tuo kiehtova tehtävä odottamaan tulevia tutkimusmatkoja, etten myöhästyisi varsinaisesta toimeksiannostani. Kirjasin parhaani mukaan ylös otuksen tuntomerkit ja kiiruhdin jatkamaan matkaani kohti geysiriä, joka sijaitsee suomaasta lounaaseen.

Lähestyessäni geysiriä maa muuttui epätasaiseksi kallioksi. Siellä täällä oli koloja ja onkaloita, joissa vesi kupli hiljalleen.  Itse geysir ei ollut massiivinen, mutta ihmeen kaunis siitä huolimatta. Se toimi noin kymmenen minuutin välein: aluksi vesi vetäytyi syvälle maan sisään, jonka jälkeen se hiljalleen paisui ja alkoi velloa lähteen suulla. Lopulta vedestä muodostui sileä puolipallo, joka yhtäkkiä räjähti valtavalla voimalla ja sylki tulikuumaa vettä ainakin kymmenen metrin korkeuteen!

En millään olisi malttanut lähteä geysirin luota. Sen hitaan hengittämisen seuraaminen oli hypnotisoivaa, ja jokainen purkaus aiheutti samanlaista mielihyvää, kuin seisominen korkealla kalliolla, jota vasten myrskyn nostattamat aallot paiskautuvat kaikella voimallaan. En kuitenkaan ollut vielä päässyt likikään sinne asti, kuin mitä olin aamulla suunnitellut. Toruin kovasti itseäni ja pakottauduin matkaan vielä kerran sille päivälle.

Suuntasin lähes suoraan kaakkoon, kohti kaukaisuudessa siintävää kylää. Matkani varrelle osuisi vielä aiemmin mainitsemani metsä sekä kilometrien mittainen nummi. Jos kaartaisin reitiltäni hitusen etelään, voisin myös ottaa näytteen hiekka-aavikosta, joka levittäytyy eteläisen vuorijonon pohjoispuolella.

Kävellessäni huomasin äkkiä kirkkaan valon välähtävän kaukaisuudessa, kylän takana kohoavan kukkulan huipulla. Kaivoin kaukoputkeni esiin ja tarkastelin kukkulaa huolellisesti. Ja uskokaa tai älkää, erotin kirkasta taivasta vasten ihka oikean linnan ääriviivat torneineen! Linnojen tutkiminen sattuu olemaan yksi intohimojani, ja näkemäni linna vaikutti varsin lupaavalta. Tuskin maltan odottaa, että pääsen kylään asti!

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna