Matkapäiväkirja

Hyvät lukijani,

tästä alkaa kertomus siitä, kuinka matkasin Kalmasaarelle ensimmäisen kerran. Siitä on jo aikaa, mutta tulen esittämään sen kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. Se on varsin helppoa, sillä kirjoitin silloin tiiviisti matkapäiväkirjaa. En aio ikävystyttää teitä kaikilla yksityiskohdilla, vaan pyrin pysyttelemään mielenkiintoisimmissa asioissa. Pyydän teitä myös muistamaan, että varsinaiseen toimeksiantooni liittyvät asiat ovat vaitiolovelvollisuuden alaisia, enkä siis voi niitä paljastaa. Mutta nyt, enemmittä puheitta…



Päivä 1: Saapuminen saarelle

28. laulavaa kuuta | 21:37 [paikallista aikaa]

Multiversuminavigointilaitteita rinnakkaistodellisuuksissa matkaamiseen.

Kalmasaarelle ei ole helppo päästä. Jouduin turvautumaan neiti Hettien apuun, kun avaruusastrolabi ja kosmossekstantti pettivät. (Tiedän, hän on vain hätätilanteita varten, mutta voin vannoa, että minulla oli sellainen!). Tosin olen kyllä tietoinen puutteistani navigoinnin jalossa taidossa, ja voi olla, että olisin selvinnyt matkasta ilman hänen apuaan, jos olisin aikoinani ollut paremmin hereillä Multiversuminavigoinnin syventävät opinnot – jatkokurssilla.

Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, ettei asiaa suinkaan helpottanut se, että makasin suljetussa ruumisarkussa, jossa liikkumatilaa oli hyvin vähän, ja jossa kanteen tehdystä mitättömästä lasi-ikkunasta oli näkymä vain pieneen osaan tähtitaivasta. En suosittele kokemusta kenellekään, joka kärsii astetta pahemmasta klaustrofobiasta, tai joka ei erityisemmin nauti kiivaasta merenkäynnistä pienessä laatikossa!

Huuhtouduin suunnitelmieni vastaisesti saaren väärälle puolelle. Ruumisarkkuni kärsi kohtalaisia vaurioita saarta ympäröivien särkkien kovakouraisessa käsittelyssä, ja oma oloni oli sangen… ravistunut – sanan kaikissa mahdollisissa merkityksissä. Raahasin ruumisarkun kahden suuren kallionlohkareen väliin ja peittelin sen huolellisesti vesirajaan huuhtoutuneella levällä. En halua kenenkään löytävän sitä ja pilkkovan sitä polttopuiksi.

Rannan tumma, lähes musta hiekka herätti mielenkiintoni, ja otin siitä reiluhkon näytteen jatkotutkimuksia varten. Todennäköisesti se on vulkaanista hiekkaa, sillä saaren itäpäädyssä kohoaa vaikuttava sammunut tulivuori. Haluan kuitenkin varmistaa asian.

Vaihdoin vaatetustani aiemmin mainitussa kallionkolossa. Tai pikemminkin lisäsin sitä. Vedin ylleni pitkän, punaisen kaavun, jossa on suuri huppu. Suljin huolellisesti hupun etuosaan ommellun tiheän verkon, joka piilotti kasvoni. Neiti Hettien mukaan sen pitäisi olla riittävä varotoimi saarella liikkumiseen. Tunsin kuitenkin oloni varsin hermostuneeksi. Luurangot, joita saarella asustaa, ovat tiettävästi historiansa aikana pitäneet tapana polttaa saarelle saapuvat ihmiset roviolla. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Tietojeni mukaan luurangot eivät arvosta ihmisrotua kovinkaan korkealle, mutta neiti Hettie vakuuttaa, että todellisuudessa saarelaiset eivät ole millään muotoa vaarallisia. Ainakaan valtaosa heistä. Heillä on vain tiettyjä ”ennakkoluuloja”, niin kuin meillä kaikilla. Tarkoitan, että jos kotikadullani kävelisi vastaan luuranko, niin voi olla, että miettisin itsekin ensimmäiseksi, kuinka hankkiutua siitä eroon. Tai  oikeammin sanottuna hänestä. Minun on opittava, että tällä saarella elävät luurangot ovat yhtä lailla varustettuja tunteilla ja ajatuksilla kuin minä itse.

Tarkastettuani vielä, ettei mikään osa vartalostani näkynyt kaavun alta, pakkasin vähät tavarani (mukaan lukien hattuni) vedenpitävään merimiessäkkiin ja heitin sen olalleni. Lähetin lyhyen rukouksen kohti korkeampia voimia ja astuin pois suojaavien kallionlohkareiden välistä.

Tunsin itseni kaavusta huolimatta alastomaksi. Ja varsin yksinäiseksi. Ympärilläni näkyi silmänkantamattomiin merta, ja saari vaikutti karulta ja autiolta puuttomine nummineen ja piikkipensaineen. Silloin tällöin kuulin kaukaisuudessa jonkin merilinnun huutavan kimakasti.

Yritin rauhoittaa mieltäni neiti Hettien kertomuksilla, joiden mukaan luurangot vetäytyvät syksyisin mieluusti kivitalojensa kätköihin, suojaan sateelta ja saaren yli pyyhkivältä kylmältä tuulelta. Kuulemma nauttimaan takkatulesta ja karhunvatukkateestä leivosten kera…

En tiedä, rauhoittaako ajatus minua juurikaan. Luuranko hörppimässä teetä ja syömässä leivoksia herättää kummallisia mielleyhtymiä. En kuitenkaan kehdannut kysyä neiti Hettieltä mihin tee ja leivokset joutuvat, ottaen huomioon, ettei luurangoilla ole vatsaa. Ehkä saan asian selville jossakin vaiheessa.

Olen nyt joka tapauksessa valmis aloittamaan vaarallisen tehtäväni saarella.

***

Paikka: kaukaisin ranta, 0,5 m mpy
Lämpötila keskipäivällä / yöllä: +12°/ +5°

Tuulen nopeus: 4 m/s
Näkyvyys: 9 km

Säätilan kuvaus: Runsaasti mereltä noussutta sumua rannoilla. Taivas puolipilvinen, enteilee sadetta. Tuuli kolea ja merellinen, pohjoisesta.

Tallenna

Tallenna



Päivä 2: Kartografisia tutkimuksia ym.

29. laulavaa kuuta | 22:21 [paikallista aikaa]

Tulivuoren etelärinteen erikoinen, unikkomainen kukka. Mahdollisesti tunturiunikon paikallinen muunnos, tai jopa aivan oma lajinsa!

Käytin lähes koko päivän kiivetäkseni viistosti tulivuoren huipun ohi ja laskeutuakseni alas sen toista puolta. Kuten kokemus on minua opettanut, keskityin aluksi enimmäkseen kartografisiin tutkimuksiin. On tärkeätä tietää, mitä kaikkea ympäristöstä on löydettävissä, jos äkillinen vaaratilanne uhkaa. Ehdin myös perehtyä hiukan saaren geologiaan ja botaniikkaan.  Minulla on vielä muutama päivä aikaa tutkia saarta ennen kuin varsinainen tehtävänantoni alkaa, ja elän toivossa, että ehdin siihen mennessä saada suurin piirtein kerättyä luonnontieteellisen aineistoni.

Vuori osoittautui jyrkkärinteiseksi kerrostulivuoreksi, joka nousee reilun kilometrin korkeuteen. Tarkka määritys jää valitettavasti toiseen kertaan, sillä aikatauluni oli liian tiukka vuoren huipulle nousemiseen. Kiipesin vain noin puoliväliin rinnettä, mistä pystyin saamaan käsityksen koko saaresta.  Tuolloin lämpötila oli tippunut jo seitsemään asteeseen, mutta näkyvyys oli erinomainen!

Kalmasaarta ympäröivä meri on todellakin rannaton joka suuntaan, eikä muita saaria näy, lukuun ottamatta muutamaa pientä nyppylää saaren luoteispäädyssä. Kalmasaari on varsin erikoisen mallinen: kuin käsi, jonka peukalo ja etusormi kaartuvat yhteen muodostaen valtavan, pyöreän laguunin. ”Rystysten” kohdalla kohoaa jyrkkärinteinen vuorijono, josta työntyy veteen pitkiä niemiä kuin muhkuraisia sormia. Niemien välisissä vuonoissa kimaltelee meri. ”Peukalon” tienoilla on pari kukkulaa, ja jos silmäni (ja kaukoputkeni) eivät petä, pyöreän laguunin rannalla on kylä, jossa luurangot asuvat, ja joka on matkani todellinen määränpää.

Arvioni mukaan pääsaari on noin viisikymmentä kilometriä pitkä ja kolmisenkymmentä kilometriä leveä. Vuoren alarinteiltä alkaa valtava suoalue, jonka takana kumpuilee kilometreittäin syksyn väreissä räiskyvää nummea, ennen kuin päästään laguunille saakka. Saaren läpi virtaa kapea, mutkainen joki, joka oletettavasti laskee jonnekin laguunin seutuville.

Olin myös näkevinäni vuorijonon juurella hiekka-aavikon tapaisen alueen, mutta en ole varma asiasta. Sen sijaan olen sataprosenttisen varma, että näin geysirin suihkun! Olen haltioissani ja luulen, että minun on pakko kulkea sitä kautta, vaikka se tekeekin matkaani muutaman kilometrin mutkan.

Nykyisestä olinpaikastani länteen kasvaa jonkin verran korkeaa metsää. Suuntaan sinne huomenissa. Muutoin saari vaikuttaa olevan enimmäkseen puuton: siellä täällä kasvaa keltaisena hehkuvia vaivaiskoivuja, pientä leppää ja marjoista raskaita pihlajia sekä jokunen käppyräinen mänty.

Kasvillisuus on hyvin vaihtelevaa korkeuserojen vuoksi. Tulivuoren pohjoisrinne on jyrkkä ja karu, tarjoten mahdollisuuden vain muutamille varvuille ja jäkälälle. Etelärinne on loivempi ja huomattavasti rikkaampi kasvustoltaan. Ihastuttavat pienet alppiniityt vuorottelevat kirkkaiden vesilampareiden kanssa. Mustikanlehdet hehkuvat kirkkaanpunaisina, tunturinurmikka on kuivunut kultaiseksi ja liekovarpiota kasvaa siellä täällä tummanvihreinä laikkuina. Erään lampareen vierellä kukkii myöhäinen tunturikissankello.

Lisäksi ehdin tunnistaa ainakin tunturipitkäpalkon, norjanarhon, variksenmarjan, juolukan sekä erilaisia rikkokasveja. Eniten minua ihmetyttää kohtalaisen runsaslukuisena esiintyvä puhtaanvalkoinen kukka, joka muistuttaa jossakin määrin unikkoa. Voi olla, että se on valkoinen muunnos tunturiunikosta, mutta kukat vaikuttavat poikkeuksellisen suurilta. Ne myös kukkivat epätavallisen myöhään. On mahdollista, että ne ovat täysin oma lajinsa! Otin kasvista näytteen PDI-instituutin tutkijoita varten.

Eläimistä olen tavannut ainoastaan söpöjä tunturisopuleita, joita vilistää siellä täällä sekä yhden naalin. Kerran luulen nähneeni merikotkan.

Kaiken kaikkiaan Kalmasaari muistuttaa mielestäni Islannin ja Lofoottien risteymää. Se on vaihtelevan muodokas jyrkkine vuorineen ja aaltoilevine nummineen. Maaperä on enimmäkseen noin 400 – 600 metrin korkeudella merenpinnasta, niin kutsuttua korkeaa vulkaanista ylätasankoa.

Mutta nyt alkaa väsymys ottaa vallan, ja minun on myös säästettävä taskulamppuni paristoja. Olen pystyttänyt pienen telttani vuoren alarinteeseen, yhdelle alppiniityistä. Kuulen meren kohinan tänne saakka, se on ilmeisesti väistämätön kumppani saarella, ja tällä hetkellä myös ainoa – naalia ja tunturisopuleita lukuun ottamatta.

Piirrän huomenna hahmotelman saaresta.

***

Paikka: tulivuoren etelärinne, 800 m mpy
Lämpötila keskipäivällä / yöllä: +15°/ +2°

Tuulen nopeus: 2 m/s
Näkyvyys: 45 km

Säätilan kuvaus: Yöllä satoi hiukan, mutta aamulla aurinko paistoi täydeltä terältä, taivaalla näkyi vain pientä pilviauteretta taivaanrannassa. Tuuli kääntynyt hiukan luoteeseen ja laantunut. Illalla taivas tähtikirkas.

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna



Päivä 3, osa I: Granaattilisko

30. laulavaa kuuta | 22:21 [paikallista aikaa]

Tapaamani erikoinen liskolaji, jonka nimesin toistaiseksi ”granaattiliskoksi”. Se asunee suoalueella tai sen lähettyvillä.

Takana huikea päivä! Saari on osoittautunut suorastaan maagiseksi. Antakaas kun kerron…

Heräsin aamulla yltä päältä hikisenä. Pieni telttani oli kuuma kuin sauna, ja minä paistuin sen sisällä makuupussiini kääriytyneenä kuin folioitu makkara! Varovaisuussyistä olin pystyttänyt telttani notkelmaan, josta sitä oli hyvin vaikea kauempaa havaita. Tietysti sillä hinnalla, että aamuaurinko pääsi porottamaan siihen täydellä terällä, eikä pieninkään tuulenvire eksynyt notkelman syvyyksiin…

Sekavan hetken ajan kuvittelin piileksiväni edelleen Taklimakanin aavikolla (eräs vaativimmista toimeksiannoistani, kerron tarkemmin joskus toiste), mutta kun työnsin pääni ulos teltasta ja näin eilen mainitsemieni valkoisten ”unikkojen” nuokahtelevan syysväreissä hehkuvan aluskasvillisuuden seassa, huokaisin helpotuksesta. Ei sillä, että roviossa palaminen kiehtoisi vaihtoehtona yhtään sen enempää, mutta täällä minulla on ainakin mahdollisuus säästyä moiselta ikävyydeltä. Aavikolla kuumuutta ei voi paeta minnekään.

Pikaisten aamutoimien jälkeen lähdin laskeutumaan vuoren rinnettä kohti suota, joka levittäytyy laajana nauhana lähes koko saaren poikki. Sankka sumu leijui suon yllä, ja päästyäni sen rantamille suoritin rutiininomaisten vesi- ja kasvinäytteiden ottamisen. Huomasin, että vesi on varsin lämpöistä, mistä johtunee suosta nouseva sankka sumu. Todennäköisesti vulkaaninen maaperä pitää veden kohtalaisen lämpimänä jopa talvisin.

Olin juuri pakannut näytteeni ja heittämässä säkkiä selkääni, kun kuulin takaani omituista, laahaavaa ääntä. Työnsin käden taskuuni ja käännyin hitaasti, valmiina joko pakenemaan, ampumaan tai valokuvaamaan. Päädyin viimeisimpään vaihtoehtoon, sillä silmiäni kohtasi mitä  eriskummallisin näky: sumuisesta suosta vääntäytyi esiin valtavan kokoinen lisko! Tumma suovesi valui noroina pitkin sen suomuista ihoa, ja siellä täällä pitkin selkää kasvoi kimaltavia paiseita kuin suunnattomia granaatteja! Se käänsi suippoa kuonoaan ja kallisti päätään, päätyen tuijottamaan minua yhdellä pikimustalla silmällään. Seisoin paikoilleni jähmettyneenä. Vain kamerakäteni liikkui hitaasti, ja sain napattua otuksesta jonkinmoisen kuvan. Pian lisko sai minusta tarpeekseen, käänsi päätään ja lähti verkkaisesti laahustamaan pitkin suon reunustaa.

Mieleni teki kovasti hiipiä olennon perään ja ottaa selvää missä se asusti, ja oliko niitä saarella paljonkin. Ja ennen kaikkea: mitä maailmassa sen selässä oikein kasvoi! Valitettavasti minun oli pakko jättää tuo kiehtova tehtävä odottamaan tulevia tutkimusmatkoja, etten myöhästyisi varsinaisesta toimeksiannostani. Kirjasin parhaani mukaan ylös otuksen tuntomerkit ja kiiruhdin jatkamaan matkaani kohti geysiriä, joka sijaitsee suomaasta lounaaseen.

Lähestyessäni geysiriä maa muuttui epätasaiseksi kallioksi. Siellä täällä oli koloja ja onkaloita, joissa vesi kupli hiljalleen.  Itse geysir ei ollut massiivinen, mutta ihmeen kaunis siitä huolimatta. Se toimi noin kymmenen minuutin välein: aluksi vesi vetäytyi syvälle maan sisään, jonka jälkeen se hiljalleen paisui ja alkoi velloa lähteen suulla. Lopulta vedestä muodostui sileä puolipallo, joka yhtäkkiä räjähti valtavalla voimalla ja sylki tulikuumaa vettä ainakin kymmenen metrin korkeuteen!

En millään olisi malttanut lähteä geysirin luota. Sen hitaan hengittämisen seuraaminen oli hypnotisoivaa, ja jokainen purkaus aiheutti samanlaista mielihyvää, kuin seisominen korkealla kalliolla, jota vasten myrskyn nostattamat aallot paiskautuvat kaikella voimallaan. En kuitenkaan ollut vielä päässyt likikään sinne asti, kuin mitä olin aamulla suunnitellut. Toruin kovasti itseäni ja pakottauduin matkaan vielä kerran sille päivälle.

Suuntasin lähes suoraan kaakkoon, kohti kaukaisuudessa siintävää kylää. Matkani varrelle osuisi vielä aiemmin mainitsemani metsä sekä kilometrien mittainen nummi. Jos kaartaisin reitiltäni hitusen etelään, voisin myös ottaa näytteen hiekka-aavikosta, joka levittäytyy eteläisen vuorijonon pohjoispuolella.

Kävellessäni huomasin äkkiä kirkkaan valon välähtävän kaukaisuudessa, kylän takana kohoavan kukkulan huipulla. Kaivoin kaukoputkeni esiin ja tarkastelin kukkulaa huolellisesti. Ja uskokaa tai älkää, erotin kirkasta taivasta vasten ihka oikean linnan ääriviivat torneineen! Linnojen tutkiminen sattuu olemaan yksi intohimojani, ja näkemäni linna vaikutti varsin lupaavalta. Tuskin maltan odottaa, että pääsen kylään asti!

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna



Päivä 3, osa II: Kivettynyt metsä

30. laulavaa kuuta | 22:21 [paikallista aikaa]

Tässä lupaamani luonnos Kalmasaaresta. Erityisesti ”sormien” alue on paljolti arvailun varassa. En pystynyt kovin hyvin näkemään rannikon muotoja tulivuoren huipulta. Huomatkaa myös ilmansuuntien omituinen merkkaaminen (mielestäni saari näyttää paremmalta näin päin…)!

Lähestyessäni metsää epäilykseni heräsivät. Pienimuotoisessa laaksossa kasvavat puut näyttivät kumman alastomilta suorassa törröttävine runkoineen, joista näyttivät täysin puuttuvan oksat ja lehdet. Ajattelin ensin, että saarella on joskus riehunut voimakas metsäpalo, joka on jättänyt jälkeensä vain hiiltyneitä runkoja, mutta todellisuus oli vieläkin omituisempi: puut olivat läpikotaisin kivettyneet.

Kävelin sinne tänne ja koskettelin ällistyneenä kivikovia runkoja, jotka kohosivat majesteettisina ja surumielisinä kohti sinisenä hehkuvaa syystaivasta. Niiden täytyi olla ikivanhoja… Oli omituista ajatella, että joskus niiden solukoissa oli virrannut vettä ja ravinteita, ja niiden oksat olivat levittäneet lehtensä auringonvalolle ja merituulelle. Nyt niiden virtaukset olivat iäksi tyyntyneet, ja orgaaninen elämänvoima oli korvautunut tunteettomilla mineraaleilla.

Osa rungoista oli antanut myöten iälle ja luonnonvoimille ja rysähtänyt maahan, haljeten lähes tasamittaisiksi palasiksi kuin jonkin valtavan veitsen leikkaamina. Puiden sisusta oli hyvin kaunis sekoitus luunvalkoista, sinisen ja harmaan eri sävyjä sekä punaruskeaa. Otin eräästä kaatuneesta puusta pienen näytteen, joka vaikutti opaalilta.  

Olen pohtinut koko illan kivettyneen metsän syntyä, ja luulen, että jossakin vaiheessa saaren tulivuori on purkautunut niin massiivisella voimalla, että pyroklastinen aines on peittänyt metsän ja synnyttänyt anaerobisen tilan, jossa puut ovat fossiloituneet ja kivettyneet niille sijoilleen. Tuhkaa ja muuta ainesta on kuitenkin täytynyt olla metrikaupalla, sillä arvioni mukaan korkeimmat rungot yltävät noin kymmenen metrin korkeuteen! Vuosituhansien myötä vulkaaninen kiviaines on sitten eroosion seurauksena kulunut pois ja paljastanut rungot.

Oli miten oli, kokonaisen metsän äkillinen peittyminen vulkaanisen aineksen alle tarkoittaa sitä, että alue on täynnä myös fossiloituneita juuria, oksia ja muita kasvinosia. Olen jo nähnyt muutaman kiviainekseen ikuisiksi ajoiksi piirtyneen lehden! Todennäköistä on, että myös eläinten fossiileja olisi mahdollista löytää.

Koska ilta saapui nopeasti, pystytin telttani erään maahan kaatuneen puujättiläisen taakse (tällä kertaa länsipuolelle säästyäkseni aamuiselta paahtumiselta!). Kaivoin repustani hiukan evästä ja istahdin ihailemaan maisemaa. Saari oli ilta-auringossa hyvin kaunis. Muutama yksinäinen lehti kieppui pitkin värikylläistä maata ja kevyt sumu verhosi kaiken pehmeään vaippaansa. Laskeva aurinko sai taivaan hehkumaan kultaisena. Muutama merilintu liisi kaukaisuudessa äänettömin siiveniskuin, ja meren taukoamaton kumu oli kuin kaukaisten valaiden kehtolaulua.

Makaan nyt teltassani ja kuuntelen tuota rauhoittavaa kohinaa. Uni painaa jo raskaasti luomia, joten sanon hyvää yötä. Huomenna matka jatkuu kohti kylää ja uusia seikkailuja!

***

Paikka: kivettynyt metsä, 385 m mpy
Lämpötila keskipäivällä / yöllä: +12°/ +5°

Tuulen nopeus: 3 m/s
Näkyvyys: 47 km

Säätilan kuvaus: Kaunis sää jatkui. Auringonpaistetta ja kevyt tuuli, näkyvyys erinomainen. Iltaa myöten pientä pilvisyyttä.

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna



Päivä 4: Leiri aavikolla

Loading…