Haavemaa

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Marraskuu. Hyytävän räntäsateen sijaan lehmuksen lempeä suhina ja ruusun raskas tuoksu. Säihkyvien jääpeitteiden sijaan joutsenen päilyvä kuvajainen lammen peilissä. Uneliaita kaniineja pensaiden kätköissä, värikkäiden kivitalojen uumeniin piiloutuvia puoteja aarteineen, ja hauraan pitsin varjoja tyllimeressä. Öisin tähtien väräjöivä, äänetön laulu…

Vietin Haavemaassa useita viikkoja alkutalvesta 2010. Suomessa sää oli jäätävä, joten olin enemmän kuin ilahtunut mahdollisuudesta vierailla maailmassa, jossa kesä oli kukkeimmillaan! Huolimatta määränpääni lämmöstä ja lähes mykistävästä, yltäkylläisestä kauneudesta, silloinen toimeksiantoni osoittautui hyvin raskaaksi. Kohdehenkilöni, pieni Aana-tyttö, menehtyi matkani loppuvaiheessa. Aana oli ollut sairaana jo jonkin aikaa. Hän ikävöi kovasti vanhempiaan, jotka olivat kuolleet onnettomuudessa runsas vuosi aiemmin. Tyttö asui kummitätinsä Oilin luona, joka teki parhaansa pystyäkseen hoitamaan lasta muiden töidensä ohella.

Oman toimeksiantoni pääsisältö oli pitää huolta Aanan turvallisuudesta hänen tehdessään varsin poikkeuksellisia matkoja todellisuudesta toiseen. Ehdin ystävystyä Aanan kanssa hyvin kuluneiden viikkojen aikana – siksi myös hänen menettämisensä oli raskas isku. Aanan kuoleman jälkeen en kyennyt tarinaetsivän töihin lähes vuoteen.

Kun tytön kohtalo ei tuntunut jättävän minua rauhaan, aloin lopulta kirjoittaa sitä ylös. Piirsin myös kuvia Aanasta ja Haavemaasta muistojeni pohjalta. Tarinaa kirjoittaessa ja kuvia piirtäessä tajusin, kuinka hatara ihmismuisti onkaan. En varmasti koskaan lakkaa harmittelemasta sitä, etten tuolloin omistanut kunnollista kameraa! Minulla on Aanasta yksi ainoa valokuva, Haavemaasta ei ainuttakaan. Aanan Nöpö-koiran kuvan sain Oili-tädiltä muutama kuukausi tytön kuoleman jälkeen. Oili-täti adoptoi Nöpön luokseen, mutta koira-parka ei koskaan toipunut nuoren emäntänsä menetyksestä. Eräänä iltana se yksinkertaisesti nukahti Oili-tädin syliin koskaan heräämättä.

Oili-täti oli ensimmäinen, joka näki piirtämäni kuvat ja luki kirjoittamani tarinan. Hän piti kokonaisuudesta kovasti, mutta tarina herätti hänessä niin syviä tunteita, että hautasin hädissäni käsikirjoituksen lähes vuodeksi kaappini perukoille. Se julkaistiin Kariston kustantamana vasta vuonna 2012. Kirjasta pidettiin paljon, ja olin siitä hyvilläni –  Aanan surullinen kohtalo tuntui vähemmän turhalta, kun se herätti niin paljon myötätuntoa, ja auttoi ihmisiä käymään läpi omia kuolemaan liittyviä murheitaan.

Käyn edelleen silloin tällöin Oili-tädin luona. Muistelemme yhdessä menneitä ja mietimme, mitä Aanalle mahtaa nyt kuulua. Yhdestä asiasta olemme varmoja: Aana löysi sen, mitä eniten elämässään kaipasi, ja tuikkii nyt tähtenä linnunradan kimmeltävässä vyössä!

Aanan tarinasta kiinnostuneiden kannattaa suunnata lähimpään kirjastoon, tai ostaa omansa vaikkapa Adlibriksestä. Tarinaan piirtämiäni kuvia löytyy Taidesalongista. Tervetuloa vierailulle!